Runolaulu, runonlaulu, vanhamittainen runous, laulurunous ja kalevalainen laulu ovat nimityksiä, joita on käytetty suomalaisesta lauluperinteestä, josta Elias Lönnrot ammensi Kalevalaansa muodon ja sisällön. Kaikki nimitykset viittaavat toki samaan asiaan, mutta niillä on omat vivahteensa. Nykyisin tavallisimmin käytetyksi termiksi on vakiintunut runolaulu, mikä on hyvä asia juuri siitä syystä, että laulaminen on siinä muita käytettyjä nimityksiä vahvemmin esillä. Se on yhdyssanan perusosa ja runo on selkeästi määriteosa. Termi ikään kuin alleviivaa sitä, että laulaminen on oleellinen osa ilmiötä, ja jos se otetaan pois, kysymys ei enää olekaan samasta asiasta. Myös kalevala-alkuiset nimitykset johtavat helposti ajattelemaan, että ihmiset olisivat aikoinaan ”laulaneet Kalevalaa” tai että runolaulu perustuisi kansalliseepokseemme. Asiahan on juuri päinvastoin. Runolaulu on Kalevalaa huomattavasti vanhempi ilmiö.

Itämerensuomalaisessa ympäristössä runolaulua arvioidaan lauletun jo ainakin 2000, mahdollisesti jopa noin 3000 vuotta sitten. Arvio perustuu ennen kaikkea kielitieteen näkemykseen itämerensuomaalaisten kielten erkaantumisesta, jonka on ajoitettu tapahtuneen noin kaksituhatta vuotta sitten. Koska mm. virolaisilla, karjalaisilla ja suomalaisilla on käytössään samanlainen laulutapaa, sen on täytynyt kehittyä nykyiseen muotoonsa ennen kielten erkaantumista. Ja, koska tällaisen, yleisesti käytössä olevan lauletun, mitallisen kommunikaatiomuodon kehittyminen vie aikaa todennäköisesti vähintään vuosisatoja, runolaulun alkuaikoja voidaan tällä perusteella arvioida noin kolmen vuosituhannen taakse.

Runolaulu on kehittynyt samassa prosessissa kuin kielemmekin on muokkautunut. Siksi suomen kielellä on kohtalaisen helppo muodostaa runolaulumittaisia, kahdeksantavuisia säkeitä. Laulamista taas voidaan osaltaan kiittää siitä, että suomen kieli on säilynyt suhteellisen muuttumattomana. Laulamisen syntaksi, eli yhteen kietoutuneet runon ja sävelmän tyylinmukaisen muodostamisen säännöt, nimittäin pakottaa säilyttämään myös runossa ilmenevää kieliainesta; sanoja ei voi noin vain vaihtaa ja niiden tai säkeiden rakennetta muuttaa, jos laulu halutaan toistaa edes jokseenkin samanlaisena.

Runolaulu on myös muuttuvaista – niin kuin kaikki elävä perintö. Runolaulun, tai oikeastaan kansanrunouden tutkimuksessa oli Suomessa pitkään vallalla käsitys, että laulajat muistaisivat ja oppisivat lauluja sana sanalta, ja muutokset olisivat pääasiassa joko unohtamisesta johtuvia tai muuten sekavia. Vasta oikeastaan 1960-luvulla alettiin yleisesti pohtia, ennen kaikkea Albert Lordin klassikkoteoksen Singer of Tales innoittamana, olisiko runolaulu sittenkin joustava ja muuntuvainen ilmaisumuoto.

Nykyinen käsitys runolaulusta on nimenomaan tällainen. Muuntumista on tapahtunut aina, ja jokainen aikakausi synnyttää myös uudenlaista laulamista, uusissa olosuhteissa. Se mikä nykyisin on erilaista kuin satoja vuosia sitten, on erilaiset tallentamistekniikat kirjoittamisesta alkaen. Kun 1800-luvun kerääjät kirjasivat runoja ylös, he samalla vaikuttivat tahtomattaankin siihen, miten lauluja sen jälkeen muistettiin ja uusinnettiin. Kirjallinen esitystapa syrjäytti laulamista. Elias Lönnrot, esimerkiksi, ymmärsi tämän ja kuvasi ns. Uuden Kalevalan esipuheessa vuodelta 1849, miten ”Siitä että Venäjän Karjalassa vanhoja runoja ja niiden laulajoita on näihin aikoihin asti kunniassa pidetty, voisi päättää, laulajien runojansa ei unohtaneen, vaan ennemmin niitä parannelleen ja kaunistelleen nykyiseen muotoonsa monilukuisissa toisinnoissa.”

Meidän aikanamme, 2000-luvun alkuvuosina runolaulun arvostus on nousussa. Uudet sukupolvet haluavat sitä oppia sekä perinteisellä tyylillä että uusina muunnelmina. Nykyisin ymmärretään, että nimenomaan laulamisessa on runolaulun salaisuus ja voima, ei niinkään pelkässä runossa. Runolaulu on kansanlaulua, kansanmusiikkia, jota voi ja jota kannattaa opiskella ja oppia. Myös muistinvaraisuus tai ainakin osittainen muistivaraisuus on tulossa takaisin, mikä on hieno asia. Runolaulun opiskelu voi olla mitä parhainta aivojumppaa, ja perinteinen tyyli antaa vapauden muunteluun. Samalla se edelleenkin on mitä arvokkainta itämerensuomalaista aineetonta kulttuuriperintöä.

Pekka Huttu-Hiltunen

(Artikkelissa käytetty lähtökohtana Pekka Huttu—Hiltusen artikkelia Kansanmusiikki-lehdessä vuodelta 2015).