Mitä on runolauluperinne?
Runolaulu, runonlaulu, vanhamittainen runous, laulurunous ja kalevalainen laulu ovat nimityksiä, joita on käytetty suomalaisesta lauluperinteestä, josta Elias Lönnrot ammensi Kalevalaansa muodon ja sisällön. Kaikki nimitykset viittaavat toki samaan asiaan, mutta niillä on omat vivahteensa. Nykyisin tavallisimmin käytetyksi termiksi on vakiintunut runolaulu, mikä on paikkaansapitävä juuri siitä syystä, että laulaminen on siinä muita käytettyjä nimityksiä vahvemmin esillä. Sana laulu on yhdyssanan perusosa ja runo on selkeästi määriteosa. Termi ikään kuin alleviivaa sitä, että laulaminen on oleellinen osa ilmiötä, ja jos se otetaan pois, kysymys ei enää olekaan samasta asiasta. Myös kalevala-alkuiset nimitykset johtavat helposti ajattelemaan, että ihmiset olisivat aikoinaan ”laulaneet Kalevalaa” tai että runolaulu perustuisi kansalliseepokseemme. Asiahan on juuri päinvastoin: runolaulu on Kalevalaa huomattavasti vanhempi ilmiö.
Pitkät perinteet
Itämerensuomalaisessa ympäristössä runolaulua arvioidaan lauletun jo ainakin 2000, mahdollisesti jopa noin 3000 vuotta sitten. Arvio perustuu ennen kaikkea kielitieteen näkemykseen itämerensuomalaisten kielten erkaantumisesta, jonka on ajoitettu tapahtuneen noin kaksituhatta vuotta sitten. Koska muun muassa virolaisilla, karjalaisilla ja suomalaisilla on käytössään samanlainen laulutapa, sen on täytynyt kehittyä nykyiseen muotoonsa ennen kielten erkaantumista. Ja koska tällaisen yleisesti käytössä olevan lauletun ja mitallisen kommunikaatiomuodon kehittyminen vie aikaa todennäköisesti vähintään vuosisatoja, runolaulun alkuaikoja voidaan tällä perusteella arvioida noin kolmen vuosituhannen taakse.
Runolaulun kielellinen muodostuminen
Runolaulu on kehittynyt samassa prosessissa kuin kielemmekin on muokkautunut. Siksi suomen kielellä on kohtalaisen helppo muodostaa runolaulumittaisia, kahdeksantavuisia säkeitä. Laulamista taas voidaan osaltaan kiittää siitä, että suomen kieli on säilynyt suhteellisen muuttumattomana. Laulamisen syntaksi, eli yhteen kietoutuneet runon ja sävelmän tyylinmukaisen muodostamisen säännöt, pakottaa säilyttämään myös runossa ilmenevää kieliainesta; sanoja ei voi noin vain vaihtaa ja niiden tai säkeiden rakennetta muuttaa, jos laulu halutaan toistaa edes jokseenkin samanlaisena.
Osana elävää perintöä
Runolaulu on myös muuttuvaista – kuten kaikki elävä perintö. Runolaulun, tai oikeastaan kansanrunouden tutkimuksessa oli Suomessa pitkään vallalla käsitys, että laulajat muistaisivat ja oppisivat lauluja sana sanalta, ja muutokset olisivat pääasiassa joko unohtamisesta johtuvia tai muuten sekavia. Vasta 1960-luvulla alettiin yleisesti pohtia – ennen kaikkea Albert Lordin klassikkoteoksen Singer of Tales innoittamana – olisiko runolaulu sittenkin joustava ja muuntuvainen ilmaisumuoto?
Nykyinen käsitys runolaulusta on sellainen, että siinä tulee tapahtumaan muutoksia. Muuntumista on tapahtunut aina ja jokainen aikakausi synnyttää myös uudenlaista laulamista, uusissa olosuhteissa. Se mikä nykyisin on erilaista kuin satoja vuosia sitten, on erilaiset tallentamistekniikat kirjoittamisesta alkaen. Kun 1800-luvun kerääjät kirjasivat runoja ylös, he samalla vaikuttivat tahtomattaankin siihen miten lauluja sen jälkeen muistettiin ja uusinnettiin. Kirjallinen esitystapa syrjäytti laulamista. Elias Lönnrot ymmärsi tämän, ja kuvasi niin sanotun Uuden Kalevalan esipuheessa vuodelta 1849 näin: ”Siitä että Venäjän Karjalassa vanhoja runoja ja niiden laulajoita on näihin aikoihin asti kunniassa pidetty, voisi päättää, laulajien runojansa ei unohtaneen, vaan ennemmin niitä parannelleen ja kaunistelleen nykyiseen muotoonsa monilukuisissa toisinnoissa”.
Runolaulun tulevaisuus
Meidän aikanamme, 2000-luvun alkuvuosina, runolaulun arvostus on nousussa. Uudet sukupolvet haluavat oppia siitä sekä perinteisellä tyylillä että uusina muunnelmina. Nykyisin ymmärretään että nimenomaan laulamisessa on runolaulun salaisuus ja voima, ei niinkään pelkässä runossa. Runolaulu on kansanlaulua ja kansanmusiikkia jota voi ja kannattaa opiskella. Myös muistinvaraisuus – tai ainakin osittainen muistivaraisuus – on tulossa takaisin. Runolaulun opiskelu voi olla mitä parhainta aivojumppaa, ja perinteinen tyyli antaa vapauden muunteluun. Samalla se edelleenkin on mitä arvokkainta, itämerensuomalaista aineetonta kulttuuriperintöä.
(Artikkelissa käytetty lähtökohtana Pekka Huttu—Hiltusen artikkelia Kansanmusiikki-lehdessä vuodelta 2015).