4. Maakunnanranta
Kuhmoniemen kirkonkylän ensimmäinen ruutukaava oli vuonna 1906 hyväksytty rakennusjärjestys, jossa nimettiin neljä valtakatua ja 14 poikkikatua. Syksyyn 1939 mennessä kirkonkylä oli kasvanut 750 asukasta käsittäväksi yhdyskunnaksi. Talvisodan lentopommituksissa kirkonkylältä tuhoutui 18 asuinrakennusta ja lisäksi muita rakennuksia. Otto-Iivari Meurmanin suunnittelema ensimmäinen virallinen asemakaava otettiin käyttöön vuonna 1940.
Maakunnanranta eli Tervansoutajan hamina oli tärkeä venesatama, jonne saavuttiin pitkin Ontosta ja Lammasjärveä. Ranta-alue oli kirkonkylän keskus 1940-luvulle saakka. Rannassa oli laitureita ja varastoja ja rannan tuntumassa kahviloita ja kauppoja. Kuvassa on Maakunnanrantaa kesällä 1938. Edessä vasemmalla Honkapirtti, keskellä Lottakioski ja Korhosen muorin kioski. Taustalla Maakunnan aitat, Ipatin sauna, moottorivenekojuja, vastavalmistunut palokalustovarasto sekä letkujenkuivatustorni.
Kuhmossa oli vielä 1900-luvun alussa laajoja tiettömiä alueita, joilla liikuttiin polkuja, pitkospuita ja vesireittejä pitkin. Matka pitäjän perukoilta kirkonkylälle saattoi viedä useita päiviä. Perukoista tultiin kirkolle asioimaan usein kyläkunnittain kirkkoveneillä. Perillä yövyttiin kauppiaiden väenpirteissä tai tuttavien luona, ja kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen.
Ensimmäiset moottoriveneet liikkuivat Lammasjärvellä 1910-luvulla. Soutuveneet olivat kuitenkin yleisempiä 1930-luvulle asti. Kuvassa on kirkkoveneitä lähdössä metsänhoitajan virkatalon, Vännilän rannasta. Vännilän tontille valmistui vuonna 1966 arkkitehtitoimisto Esko Laitisen suunnittelema seurakuntakeskus.
Mäntypuusta valmistetusta hautatervasta tuli 1700-luvulla Suomen tärkein vientituote. Sitä käytettiin etenkin puualusten runkojen ja purjelaivojen köysistöjen kyllästysaineena. 1800-luvun kuluessa tervan valmistuksen painopiste siirtyi Kainuuseen. Terva kesti hyvin kuljetusta ja yhteiskäytössä olleet kruunun metsät mahdollistivat laajan tervanpolton, joten se oli syrjäseudulle hyvin soveltuva myyntituote. Vuonna 1900 Kuhmoniemi tuotti tervaa yli 12 000 tynnyriä, mikä oli 24 % Kainuun ja 15 % koko maan tervantuotannosta.
Tervan valmistus oli työläs ja monivaiheinen prosessi. Puita valmisteltiin ensin useita vuosia kuorimalla niitä osa kerrallaan. Kaadetut puut pilkottiin säröksiksi, ladottiin pohjasta tiivistettyyn maakuoppaan, peiteltiin turpeilla ja mullalla ja poltettiin hitaasti, jolloin terva erottui puista. Tynnyreihin valutettu terva vietiin myytäväksi Ouluun, jonne johti vesireitti. Vaihtoehtojen vähyys tarjosi Oulun tervaporvareille monopolin Kainuun tervantuotantoon, mistä seurasi hintojen laskiessa velkakierteitä. Tervakauden lopulla 1930-luvulla tynnyrit tuotiin veneillä kirkonkylälle, missä ne lastattiin autoihin jatkokuljetusta varten.
K. Muistona terva-ajoista on rannassa Tervansoutajan muistomerkki (Risto Saalasti 1973).
L. Kirkkotien ja Kontiokadun risteyksessä on vuosina 1874–1877 toimineen Saarikosken rautaruukin hammasratas. Ruukin raaka-ainetta, järvimalmia, nostettiin haaveilla malmiveneistä käsin pääasiassa Ontojärvestä.
Maakunnanrannassa on myös vierasvenelaituri, veneenvetoluiska sekä rannan tuntumassa leikkikenttä.