Kuhmon sankarihautausmaa
278 kuhmolaista sankarivainajaa on haudattu Kuhmossa Hankaniemen hautausmaalle, ns. vanhalle hautausmaalle. Talvisodassa kaatui 110 kuhmolaista sotilasta. Kuhmon taisteluissa kaatui 75 sotilasta ja muilla rintamilla 35 sotilasta. Lisäksi taistelutapahtumissa Kuhmossa kuoli yksi siviilihenkilö. Jatkosodassa kaatui 168 kuhmolaista sotilasta.
Kuhmon sankarihautajaiset huhtikuussa 1940
Talvisodan sankarihautajaiset pidettiin Hankaniemen hautausmaalla 21. huhtikuuta 1940. Siunauksen toimitti kirkkoherra Emil Rechardt. Kirkonkylä oli vielä tuolloin sotatoimialuetta, joten omaiset pääsivät hautajaisiin vain erikoisluvilla. Vartiomies oli Pajakkakosken sillalla.
Kaatuneet haudattiin suureen kuusenhavuilla verhoiltuun yhteishautaan. Kaksi vainajaa haudattiin vielä 19. toukokuuta 1940. Sankarihautaan on haudattu talvisodan aikana saatuihin vammoihin myöhemmin menehtyneitä. Kesällä 1950 sankarivainaja-alue kohotettiin muusta alueesta, kullekin haudalle laitettiin makuuasennossa olevat pienet hautakivet ja yhteinen suuri graniittinen risti.
Sankarihautausmaalla on muistomerkkinä sankariristi viimesotien sankarivainajille. Se on pystytetty Kuhmon kunnan ja seurakunnan toimesta. Sankariristi on paljastettu 24. toukokuuta 1951. Muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Jarmo Aalto ja sen valmistaja on Kiviveistämö Veljekset Soininen.
Kohde on saavutettavissa erinomaisesti. Autolla pääsee noin 100 metrin päässä olevalle P-paikalle. Linja-autolle on kuitenkin tilaa rajoitetusti. Osoite: Kainuuntie 64, 88900 Kuhmo.
Kaatuneiden huolto sodissa
Suomen puolustusvoimien kaatuneiden huollon suunnitelmat todettiin puutteellisiksi talvisodan alettua. Aluksi tarkoituksena oli haudata kaatuneet mahdollisimman nopeasti kaatumispaikan läheisyyteen. Omaiset kuitenkin vastustivat kaatuneiden hautaamista taistelukentälle ja myös sotilaat toivoivat hautaamista kotiseurakunnan hautausmaalle.
Päämaja antoi 16. joulukuuta 1939 luvan vainajien siirtoon kotiseudulle ja 24. tammikuuta 1940 annetulla käskyllä perustettiin kaikille rintamalohkoille kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK) huolehtimaan kaatuneiden siirtämisestä kotiseuduille ja siihen liittyvästä toiminnasta. Evakuointikeskukset määrättiin sotilaspappien alaiseksi toimintamuodoksi. Sodassa muotoutunut kaatuneiden huollon järjestelmä vahvistettiin ja täsmennettiin ohjesäännöllä talvisodan jälkeen.
KEK:n tehtäviin kuului vainajien siirtäminen ja kokoaminen tarkoitukseen luovutettuihin varastorakennuksiin, arkkujen rakentaminen vainajien kotiseuduille kuljettamista varten, vainajien puhdistaminen ja sijoittaminen arkkuihin sekä niiden kuljetusten järjestäminen junissa hautauspaikkakuntaa lähinnä olevalle asemalle. Vainajilta mahdollisesti löytyvät tuntolevyt, asiapaperit ja henkilökohtainen omaisuus oli otettava talteen, luetteloitava ja merkittävä vainajista tehtävään kirjanpitoon.
Myös rintamilla haudatuista ja kadonneista pyrittiin merkitsemään kirjoihin nimet sekä kaatumisen tai katoamisen paikka ja aika. Kaatuneiden huolto oli erityisen vaikeaa vetäytymisvaiheissa, jolloin kaatuneet jäivät usein vihollisen valtaamalle alueelle. Jos mahdollisuutta vainajien siirtämiseen kotiseudulle ei ollut, suoritettiin vainajien hautaaminen huopiin käärittyinä tilapäiseen hautaan ilman siunausta.
Kiivaiden vetäytymistaistelujen aikana jouduttiin joitakin vainajia hautaamaan vihollisen haltuun jääville alueille ja joitakin jättää kokonaan hautaamatta. KEK:n henkilökunta oli töiden luonteen vuoksi enimmäkseen miehiä, mutta vainajien puhdistaminen ja kirjanpitotehtävät kuuluivat usein naisille, joista suuri osa oli lottia. Ruumiiden käsittely osoittautui vaikeasti siedettäväksi tehtäväksi, jossa naiset olivat usein kestävämpiä kuin miehet.
Kuhmon suunnan kaatuneiden evakuointikeskus (KEK) oli talvisodan aikana Sotkamon Ontojoella. Kuhmolaiset kaatuneet kuljetettiin Sotkamoon, jossa vainajat pestiin, puettiin ja laitettiin arkkuihin. Kaatuneita säilytettiin Sotkamon kirkossa. Sankarihautausmaiden muodostaminen jouduttiin tekemään suuressa kiireessä ja vajavaisten suunnitelmien mukaan.